Gini kirjoitti:
Darrenille sanoisin sen, että toi "suurin lahja toiselle" on aika kristillinen lähestyminen asiaan, ja sisältää olettamuksen, että kyllä sun täytyy antaa se sama lahja, mikä sullekin on annettu; ja ikään kuin, jos sen jättää käyttämättä, on jollain tapaa epäonnistunut tai syntinen?
Jep nämä on kyllä aika syvällisiä juttuja ja omia ajatuksia on vaikea tuoda toisille ilmi, kun ei itsekään niitä välttämättä ihan ymmärrä. Gini pääsi aika lähelle omaa ajatustani, on se sitten kristillinen taikka ei, sinänsä kai irrelevanttia. Mutta missä ja miten onnistuminen elämässä mitataan? Kai meidän jotain pitää jättää jälkeen kun kuolema korjaa? Henkilökohtaisesti tuntuu, että "tyytyväisyyteen kuolinvuoteella" on äärimmäisen hankala päästä. Koen, että sitä tyytyväisempi voin olla mitä enemmän voin läheisteni vuoksi tehdä ja luonnollisesti ne läheisimmät ja tärkeimmät ovat ylivoimaisesti omat lapset. Heitä minun on velvollisuuteni viimeiseen asti opastaa ja auttaa, piittaamatta omista mieliteoista mitään. Jos tämän tehtävän suoritan tunnollisesti, olen saavuttanut jotakin enkä vain tuhlannut aikaani täällä. Itsesyytökset ja huonot fiilikset olisivat sangen voimakkaita, jos käyttäisin elämäni vain itselleni. Ei ettenkö katuisi omalla tavallaan sitäkin etten ole itseäni tarpeeksi huomioinut, mutta toisessa päässä puntaria vaan niin paljon suuremmat asiat painamassa...jossain määrin näin ajattelee uskoakseni ja toivoakseni hyvin usea vanhempi. Toteutus vaan ei aina ole helppoa - vedonlyöjälle ainakaan.
Lapsettomien on käytännön mahdotonta kuvitella niitä tuntoja ja fiiliksiä mitä vanhempana ollessa kokee sen voin teille vakuuttaa. Minusta myöskään vanhemmuuteen ei voi koskaan olla täysin valmis. Jos on valmis ottamaan vastuun, sitten on tavallaan valmis. Käytäntö kyllä sitten opettaa. Eikä tätä elämää "pelata läpi" missään vaiheessa, aina on varaa henkisellä tasolla kasvaa. Mä olen ainakin kasvanut hurjasti sen jälkeen kun muksut kuvioihin tuli. Pelkään, että jopa liiaksi, sillä asioista nauttiminen on paljon vaikeampaa kuin silloin ennen, kun huolet ja murheet olivat jokseenkin mitättömiä.
Ja näistä vähemmän syvällisistä asioista, vedonlyönti ammattina ei tosiaankaan sovi perheelliselle. Se on molempiin suuntiin kompromisseja ja molemmat sitten kärsii. Toisaalta yritän voittaa isoilta ja pahoilta vedonvälittäjältä rahaa ruokkiakseni perheeni, joten oma näkemykseni on, että tämän on oltava "sallittua". Ja helppoahan tämä on esimerkiksi pokeriin verrattuna, sitä on äärimmäisen hankala perustella vaimolle, että teeppä sinä taas kaikki kotityöt ja hoida muksut, isin on pakko lätkiä korttia tänäänkin. Ymmärrän, ettei sitä ymmärretä.
Itsehän käyn myös "oikeissa" töissä ja joka ainut päivä tunnit loppuu vuorokaudessa kesken. Hyvin ristiriitaisia ajatuksia käyn itseni kanssa läpi ajankäytöstä nykyisellään siten päivittäin. Ei oo heleppoa.
Minikommentit