Peliongelman monet kasvot

Peliongelman monet kasvot

S.Sukkela blogi

Comments: 0

Miten entinen peliongelmainen voi nykyään olla ammattivedonlyöjä on miettinyt ja kysynytkin moni. Se, että olen ammattivedonlyöjä, jolla on ollut peliongelma, eivät liity millään tapaa toisiinsa. Aivan yhtä hyvin tämän jutun voisi kirjottaa esimerkiksi rekkamies tai hoitaja, jolla on ollut peliongelma. Toinen oli riippuvuus ja toinen on yksi työ muiden joukossa, johon minulla ei ole koskaan ollut minkään asteista riippuvuutta. Nyt esimerkiksi olen ollut lyömättä vetoa maaliskuun alkupuolelta lähtien, kun NBA:sta löydettiin ensimmäinen koronatartunta.

Suhteeni rahaan on ollut ylikorostuneessa asemassa läpi elämäni ja tähän en keksi mitään varsinaista syytä. Olen keskiluokkaisesta perheestä, jossa rahasta ei ollut tarvetta puhua suuntaan tai toiseen. Vanhempiini eivät myöskään purreet Veikkauksen Loton ”Mitä sinä tekisit, jos…” -unelmointimainokset, eivätkä he pelanneet lainkaan rahapelejä. En sitten tiedä mikä heitä vaivasi, jos Tytti Tuppuraisenkin mielestä pelaaminen kuuluu ihmisyyteen. Oma elämäni on sen sijaan pyörinyt koko ikäni rahan ympärillä ja päivittäiset mielialat kulkeneet aikuisiällä vahvasti sen mukaan, miten NBA-vedot ovat osuneet.

Paljon jo ennen kouluikää laskin säästöpossuni sisällön päivittäin, vaikka sen tilanne olisikin pysynyt ennallaan ja seteleiden piti olla aina sileitä, joka hoitui silitysraudalla. Lisäksi luonteeni on hyvin ääripäihin taipuvainen, koen niin positiiviset kuin negatiiviset tunteet erityisen voimakkaina. Usein, joku pienikin asia saa mielialani muuttumaan ääripäästä toiseen kuin salaman iskusta. Vasta pari vuotta sitten, kun asuin yhdessä frendini kanssa, tajusin häneltä että mieliala voi myös olla neutraalikin, kun olin aina kuvitellut, että kaikilla on joku tunneskaalan virtanappi aina päällä, mutta volyymin tasot eivät vain ole usealla niin ääripäihin väännetty kuin itselläni. Asioissa, jotka teen pyrin lähes aina täydellisyyteen tai sitten en tee sitä lainkaan, ok suoritus harvemmin kuuluu vaihtoehtoihin. Huono itsetunto yhdistettynä tuohon ”kaikki tai ei mitään” asenteeseen on varmasti riskialtis erilaisille riippuvuuksille, toisaalta uskon myös, että samainen asenne on auttanut minua lopettamaan riippuvuuksia ilman lipsumisia. Onneksi näitäkin asioita voi muuttaa, vaikka muutos ei tulekaan nopeasti, niin olen ainakin omasta mielestäni päässyt eteenpäin usean päänsisäisen vääntöni kanssa.

Kolikkopelineitsyyden menetin jo 80-luvulla alle kouluikäisenä Särkänniemen huvipuistossa. Moni minua nuorempi voikin ihmetellä, että lasten huvipuistossako pelikoneita? Kyllä, eikä pelkkiä yksittäisiä pelikoneita, vaan suuria pelihalleja, jossa suurin osa peleistä oli RAY:n ja vain murto-osa flippereitä tai videopelejä, kuten jotain aseella räiskimisiä tai ratillisia autopelejä. Yhteensä kolikkoautomaatteja oli varmasti toista sataa ja rahankin vaihto onnistui ja ainoa ongelma oli ylettyminen peleihin tai vaihtopisteen luukulle. Tuolloin olin vielä tarkka omista rahoistani, mutta kun mummuni antoi eläkkeestään pelirahaa ja lähdettiin Särkänniemeen, niin vetivät minua puoleensa useimmiten pelit, joista voi voittaa rahaa, koska voittaessa saisin pitää rahat, mutta harvoinpahan niistä mitään käteen jäi, mutta opinpahan jo hyvin nuorena jo maan tavoille.

Varsinainen peliongelmani lähti liikkeelle ala-asteella. Olen ollut suuren osan kouluajastani koulukiusattu, sillä olin pienikokoisena lievän CP-vammani kanssa kuin koulukiusaajan unelma, fyysisesti poikkeava ja helppo saalis, jolla ei ole mahdollista käytännössä puolustaa itseään. Kiusaamista tapahtui usein välitunneilla, vaikka olihan koko isolla pihalla aina yksi opettaja välituntivahtina. Hänen tehtävänsä valvoa yksin koko aluetta oli mahdotonta, eikä asiaa edesauttanut, että usein hänkin vain rupatteli jonkun muun aikuisen kanssa hörppien kahvia. En sitten tiedä olko välituntivalvoja määrätty jossain koulun säännöissä, mutta harva heistä katseli edes mitä koulun pihalla tapahtui. Luonnollisesti välituntivalvojalle kantelu olisi vain kostautunut myöhemmin Piti siis keksiä keino välttyä kiusaamiselta edes pieneksi ajaksi koulupäivän aikana.

Kävin ala-asteeni Pirkkalassa Nuolialan koulussa, jossa suoraan tien toisella puolella oli Kesoilin huoltoasema. Alkuun käynneilläni laitoin muutaman markan koneeseen ja osan ajasta istuskelin pöydässä limsan kanssa tai selaten lehtiä. Vähitellen se istuskelu jäi vähemmälle ja kolikkopeliin pelattujen markkojen määrä kasvoi. Koneena oli tuolloin aina pokeriautomaatti, koska toinen automaatti oli hedelmäpeli, josta puuttui se kaikkein jännittävin ja epäilemättä myös monelle muullekin addiktoivin ominaisuus, eli tuplaus. Kaikki kolikkopelejä pelanneet muistavat varmasti legendaarisen tuplausmusiikin. Lisäksi tuplaukseen liittyi kaikenmaailman taikauskoja, kuten että missä kohtaa tuplausta pitää painaa suuri tai pieni nappulaa valojen välkkyessä niiden välillä. Se oli ainakin nuorille pelissä addiktoivin ominaisuus, muistan kun yläasteella keräännyttiin R-Kioskille isolla joukolla pelikoneen ympärille ja aina, kun oli mahdollista tuplata, niin muut yhdessä ääneen kannustivat pelaajaa ”tuplaa, tuplaa, loppuun asti vaan!” huudoilla ja jos ottikin voiton ylös ilman tuplausta, niin sai buuaukset. Vaikea sanoa olisinko jäänyt pelikoukkuun ilman tuplausominaisuutta. Monesti ajattelin niin, että lopetan siltä päivältä pelit, kunhan vielä kerran pääsen tuplaamaan. Loppupeleissähän se peliriippuvaisella ei koskaan toimi noin, vaan yleensä tuli lopulta pelattua siihen asti, kunnes rahat loppuivat, ellei jotain pakottavaa estettä tullut.

Kesolilla pelaaminen jatkui, mutta lisäksi tuli muutama uusi vakiopaikka. Vietin reilusti aikaa vanhempieni parissa, koska kavereita tuolloin minulla ei juuri ollut. Pois lukien tilanteet, jolloin olin saanut uuden tietokonepelin, niin sitten muutaman päivän ajaksi kaverimäärä moninkertaistui. Kaksi viikottaista uutta vakiopaikkaa olivat Kaupin keilahalli, jossa isälläni oli vakiovuoro viikottain sekä Tampereen keskustan Anttila, jossa ätini kävi perjantaisin viikon ruokaostoksilla. Olin jo aikaisemmin ollut mukana molemmissa, mutta keilailussa oli kiinnostanut pistetaulukon täyttely, jota pidin isäni keilauksesta, kun tuolloin ei vielä kone pisteitä itse laskenut. Vastaavasti Anttilassa kiinnostus kohdistui lelu-, ja peliosastoille, mutta tuon jälkeen viihdyin enimmäkseen pelikoneiden luona. Lisäksi, kun äitini meni Koskikeskukseen kiertelemään, niin Tiimarissa käynti ja uudet lyijytäytekynät nopeasti menetti kiinnostuksensa, sillä löytyihän Koskarista myös Suomen ensimmäisiä Täyspotti-peliluolia. Ikärajahan oli virallisesti 18-vuotta, mutta eihän tuotakaan kukaan valvonut, kunhan vältti manuaalista rahanvaihtopistettä (huoltoasemalla ja muualla kassa vaihtoi aina setelit mukisematta kolikoiksi), vaan käytti rahanvaihtokoneita, niin sai pikkupoikakin ihan vapaasti täpinöissään puskemaan rahojaan Kenoon, Noppaan ja Pokeriin, joista kaikista löytyi tuplausominaisuus.

Myös ruotsinristeilyt olivat täydellisiä paikkoja tuhlata kolikkopeleihin rahansa, mutta tekemisen puute vaivasi, kun rahat olivat loppuneet. Moni tietää varmasti tavan kalastella kolikoita, jossa kolikkoautomaatin voitonmaksuaukkoon työnnettiin vähän paperia, johon takertui kolikoita, kun harva laski voittojaan, niin tuolla huijauksella sai vähän lisämarkkoja. Laivalla kuitenkaan tämä keino ei auttanut, vaan koneet alkoivat hälyttämään, jos meni sörkkimään voitomaksuaukon sisäosaa. Varastin myös vanhemmiltani rahaa. Äitini keräsi kaikki kolikot isoon säästöpossuun ja isällä oli laatikko, jossa aina säilytettiin muutamaa satasen seteliä, joita sitten otettiin sitä mukaan lompakkoon, kun sieltä rahat loppuivat ja äiti taas nosti rahaa tuonne laatikkoon, jos sieltä alkoivat rahat loppua. Vanhempani tiesivät kiinnostukseni rahaa kohtaan ja matemaattisilta kyvyiltäni minua oli hehkutettu opettajani suunnalta vanhemmilleni, niin sain laskea molempien sisällön, kun halusin. Vanhempani ajattelivat, että hyvää päässälaskun treenausta. Rahaa varastin sillä tapaa, että laskin rahat ja sen jälkeen pyysin vanhempieni arvaamaan rahamäärän. Mikäli he arvasivat alakanttiin, niin siitä oli helppo napata suunnilleen arvauksesta ylimennyt osuus itselle. Muutaman kerran setelilaatikon kanssa isäni tuumaili, että miten ne nyt noin äkkiä taas on kulunut, mutta eiväthän he minua varkaaksi osanneet epäillä, vaikka kyllä siinä kylmää hikeä jo itsellä pukkasi päälle.

Lopulta pelaaminen sai kuitenkin äkkistopin. Mikäli en aivan väärin muista niin säästin tietokoneeseen ja vanhempien kanssa oli diili, että sitten ostetaan, kun saan itse kokoon puolet rahoista. Oli jälleen viikottainen Anttilan reissu, mutta tuota ennen oltiin käyty mummulla kyläilemässä, joka myös kuului viikkorutiineihin. Tällä kertaa erotuksena oli, että minulla oli syntymäpäivät ja olin saanut mummultani mukavan kokoisen syntymäpäivälahjarahan tuota tietokonetta varten. Vihdoinkin oli koossa se puolet tietokoneen ostoon vaadittavasta rahasta. Kuitenkin Anttilan kassojen takana olleella pelirivistöllä haaveet uudesta tietokoneesta kariutuivat. Aluksi piti vain pelata muutama kolikko, mutta kun ne menivät nopeasti, niin rupesi rahakuori polttelemaan taskussa ja eikun taas tuplailemaan. Lopulta kaikki rahat pelanneena minuun iski totaalisen epätoivoinen ja epätodellinen olo, aivan kuin kaikki muu olisi hävinnyt ympäriltäni, rupesi huimaamaan ja lyyhistyin nurkkaan istumaan ja odottamaan milloin äitini on ostoksensa tehnyt ja enkä voinut uskoa todeksi mitä juuri äsken olikaan käynyt.

Olisiko kyseessä ensimmäisiä paniikkikohtauksia tai paniikkihäiriöitä, joista olen kärsinyt myöhemminkin elämäni aikana. Siihen loppui kuin seinään pelaaminen, en useaan vuoteen pistänyt ainuttakaan kolikkoa automaatteihin. Myöhemmin aikuisiällä olen tyyliin kerran vuodessa jonkun kaverini kanssa pelannut kahden euron kimpat, mutta se on yleensä niin, että kaveri on pelannut ja itse katsellut. En koe enää kyseisiin laitteisiin minkäänlaista vetovoimaa ja monesti miettinytkin, että mikä järki näitä on pelata, kun mahdolliset voitot ovat niin pieniä, että lähtisin tavottelemaan muutamaa kymppiä. Minulle on itsestään selvää, että näitä pelaa enimmäkseen juuri ne, joilla on jo ennestään tiukkaa rahasta, sillä heille jokainen lisäkymppi olisi tarpeen, mutta harvoinhan niitä tulee, vaan nämä hyvänmielenpelit eivät tuota hyvää mieltä kuin Veikkausvoittovaroista eläville tahoille. Ei niille, jolla ei olisi varaa hävitä ainuttakaan euroa, jotka kuitenkin ovat se Veikkaukselle suurimman osan tuotoista tuova ryhmä, jonka myös Veikkaus, edunsaajat ja politiikot tietävät, mutta tilanne, jossa pitäisi auttaa vähempiosaisia itse luopumalla eduistaan on ihmislajille usein hyvin vaikeaa, vaikka puheet olisivat kuinka jaloja tahansa.

Mikäli jossain kohtaa tämä peliongelma piti kokea, niin oli hyvä, että koin sen noinkin nuorena. Tilanne toki oli tuolloin itselleni kamala, niin onneksi en pystynyt velkaantumaan, pelaamaan omaisuuttani, asuntoani, enkä joutunut valitsemaan, että ostanko rahoillani ruokaa ja esimerkiksi pakolliset lääkkeet vai seisonko tuntikaupalla pelikoneen äärellä ja jätän ostamatta jopa ne kaikista välttämättömät tarpeet. Se kuinka helppoa itselleni lopettaminen oli, niin liittynee taas tuohon minun tapaani toimia, että joko asia tehdään sata lasissa tai sitten ei lainkaan ja tähän päälle tuo olotila, jollaista en ollut silloin ennen kokenut.

Toisen kerran peliongelma tuli eteeni, kun isäni kuoli täysin yllättäen, kun päässä iso suoni pamahti ja mitään ei ollut tehtävissä, kun massiivinen verenvuoto siirsi aivojen paikkaa ja pari päivää istuin ”aivokuolleen” isäni sängyn äärellä odottaen, että koska sydän ei jaksa enää, johon kului valitettavan kauan, siilä isäni oli hyvässä fyysisessä kunnossa ja omasi terveelliset elämäntavat. Lopulta kuului pieni korahdus ja se oli siinä sitten.

Oma romahdukseni ei tullut heti kuoleman jälkeen, vaan minua piti jotenkin vahvana se, että katson äitini perään, että hän selviää ja muutinkin vähäksi aikaa takaisin lapsuuden kotiini. Vasta kun huomasin, että äitini selviää ja muutettuani takaisin omilleni, niin romahdin täysin. Jonkun aikaa viinaa ja lääkkeitä meni melkoiseen tahtiin, kunnes jaksoin lopulta lääkäriin, josta sain masennuslääkityksen. Tuolloin sijoittelin pörssiin, mutta masennuslääkkeen tehon alettua, niin toimintani muuttui pörssissä totaalisen holtittomaksi ja rahaa paloi. Muistan, että minulla oli välillä jopa kaikki rahat kiinni jossain pienessä norjalaisessa kaivosyhtiössä, jonka kurssi heilui aivan miten sattui.

Masennuslääkkeet olivat vieneet minulta pois kaikki tuntemukset, joka on niiden tarkoituskin. Eihän ne pelkiltään ketään paranna, vaan tarkoitus on viedä se paha olo pois, vieden samalla myös hyvän olon tuntemukset, mutta niitähän ei tuollaisissa tilanteissa juuri synny. Eli siinä ollaan sellainen tunteeton zombie, jota eivät edes aivojen maiskuttelu kiinnosta. Käsittääkseni Parkinsonin lääkkeiden mahdollisissa haittavaikutuksissa mainitaan mahdollisuus pelihimoon. Kuitenkin masennuslääkkeissä tätä ei mainita, mutta eikös se ole ihan maalaisjärjelläkin selvää, että jos et koe enää mielipahaa tappioista, niin peliriippuvuuden riski kasvaa, vaikka varsinaisesti se pelihimo ei lisääntyisikään.

Kuitenkin nykyään käsittääkseni lähes puoli miljoona suomalaista käyttää masennuslääkkeitä ja suunta on vain kasvava, koska siitä on tullut yleislääke vähän joka vaivaan, koska aikaisemmin usein määrättyjä lääkkeitä on joutunut paljon katukauppaan ja huumausaineina käytettäviksi, mutta näin on kyllä ollut aina. Sen mitä olen asiaan perehtynyt, niin tämän kehityssuunnan on laukaissut erityisesti Yhdysvalloissa huumausaineena käytetty oksikodoni, joka on opioideihin luokiteltu hyvin vahva kipulääke. Sen teho on morfiinin tasoa ja kuten morfiinikin se saa aikaan kivun poistamisen lisäksi hyvin voimakkaan hyvänolon tunteen. Tästä lääkkeestä ja sen väärinkäytöstä on noussutkin suuri kohu Yhdysvalloista, koska moni on kuollut yliannostuksiin, lääke on ollut suosittu esimerkiksi ammattijääkiekkoilijoiden keskuudessa.

Suomessa on asiaan ylireagoitu, niin että yleislääkärit eivät määrää edes samaan sukuun kuuluvia mietojakaan lääkkeitä ja sama linja opioidien lisäksi on otettu myös bentsodiatsepiineihin. Itse kun kävin reilu vuosi sitten kysymässä ajoittaiseen ahdistukseen mietoa bentsoa, niin se ei tullut kuulookaan, vaan 15 minuutin käynnillä sain parin kysymyksen jälkeen keskivaikean masennuksen diagnoosin ja reseptin isoon läjään masennuslääkkeitä. Kysymättäkin oli selvää, että masennuslääkkeisiin en enää koske ja tuolloin en ollut edes oikeasti masentunut, vaan puhuttiin ihan eri asiasta, eikä mistään jatkuvaan käyttöön tulevasta lääkkestä.

Peliongelman syntymiseen löytyy valtava määrä eri ajureita. Suomessa kynnys ongelman laukeamiseen on tehty mahdollisimman helpoksi, koska jo aivan lapsesta lähtien totut siihen, että pelaaminen on osa suomalaista arkea, vaikka sentään huvipuistoista ei pelikoneita enää käsittääkseni löydy, mutta muuten törmäät Veikkaukseen jokapuolella. Vähän myöhemmällä iällä, kun valvonta ei edelleenkä toimi, niin moni nuori vähintääkin kokeilee raha-automaatteja, sillä onhan koululaiselle niiden mahdolliset voitot merkittäviä, eli vaikka tässä vaiheessa ei peliongelmaa syntyisikään, niin kynnys kävellä pelikoneelle on hyvin alhainen. Elämässä eteen tulevat ongelmat, yksinäisyys, lääkitys ja monet muut tekijät voivat helposti laukaista peliongelman, vaikka ei tietenkään kukaan sinne koneelle astele, että nyt rupeen peliriippuvaiseksi. Tietenkin se voi myös alkaa perinteisesti, että aluksi ihan huvin vuoksi lyödään pari kolikkoa kauppareissun lomassa koneeseen, mutta homma vähitellen lähtee lapasesta. Peliongelmaan ajautuminen voi olla myös monen eri tekijän summa, joten asiaa pitäisi tarkastella monesta eri näkökulmasta.

Oma kantani rahapeliautomaattejen kohdalla ei ole täyskielto, vaan luovuttaisiin niistä politiikoille ja edunsaajille niin rakkaista perinteistä, että suomalaiset ovat lottokansaa ja tämä homma olisi meillä jotenkin verissä höpinöistä ja katkastaisiin tämä myrkyllinen kolmenkimppa. Siirretään peliautomaatit pelisaleihin, jossa toimisi valvonta toisin kuin nuoruudessani Koskikeskuksen Täyspotissa ja näin muutetaan tulevien sukupolvien käsitystä uhkapelaamisesta ja Veikkausvoittovarat tuloutettaisiin valtion budjettiin, kuten normaalisti kuuluisi ja poistettaisiin näin "Valtion valtion sisällä" -malli. Tuskin kenenkään aikuisen ihmisen maailma kaatuisi siihen, että ei voi pistää sitä paria euroa pelikoneeseen esimerkiksi kauppareissulla, vaan halutessaan voisi mennä pelisaleihin, joita toki tulisi tiheämpään kuin nyt, jos arkisista paikoista pelikoneet poistettaisiin.

Nyt onneksi viime aikoina on alettu käsitellä rahapeliasiota juuri pelikulttuurin muutoksen näkökulmasta ja jopa kriittisesti muutaman veikkausvaroista hyötyvän tahon henkilön suusta, heille iso kunnioitus rohkeudesta. Lisäksi toivoisi enemmän kokemuksia siitä, mikä laukaisi peliongelman, kuten itse toin tässä esille kaksi sangen erilaista tapausta, eli koulukiusaamisen, vaikka se ei ollutkaa se ollutkaan se suora syy, mutta huoltsikalla nyt sattui olemaan se pokeriautomaatti, joiden pelaamisen jo entuudestaan hallitsin. Ilman automaattiakin olisin varmasti käynyt sielä, mutta vain lipittäen cokista.

Lääkkeiden vaikutuksesta peliongelman syntyyn sen sijaan olen lukenut hyvin vähän lukuun ottamatta Parkinsonin hoitoon liittyvistä lääkkeistä, mutta olen varma, että en ole ainoa, jolla kävi näin perinteisten masennuslääkkeiden kanssa, sillä niin paljon olen selvittynyt varsinkin masennuslääkkeiden toimintamekanismeja. Julkista keskustelua aiheesta ei juuri ole ollut ja aihe olisikin varmasti vaikea pala lääkeyhtiöille nieltäväksi, koska tällä hetkellä useat lääkärit lähestulkoon ovat ainakin minulle ylistäneet masennuslääkkeitä ja kuinka vähäiset ovat niiden sivuvaikutukset ja vieroitusoireet. Ainakaan minun käyttämät masennuslääkkkeet ovat olleet varsinkin haitallisissa sivuvaikutuksissa täysin omassa kastissaan negatiivisessä mielessä.

-Marko Virtanen (@SSukkela)

Kommentit (0)